Niin se vuosi taas vaihtui ja ajattelin pohtia mitä menneestä vuodesta jäi käteen. Taitaa tulla lyhyestä virsi kaunis, sillä pienokaisen menetys nousee tietysti mieleen koko ajan ja peittää alleen kaiken sen mitä muuta kuluneena vuonna tapahtui. Se ikään kuin varjostaa ja jättää alleen kaiken mukavankin mitä viime vuonna oli.
Tammi-helmikuusta en muista mitään. Lienee ollut ihan normaalia arkea. Taisi olla maaliskuuta kun tuo isäntä alkoi ehdottelemaan että eikö "se vielä yksi" olisi aika kiva ajatus. Hassua kun ennen minä olin se joka halusi sitä vauvaa, ja nyt kun isäntäkin oli samaa mieltä niin mulle tuli rimakauhu :-) Mutta niin sitä vaan napattiin kierukka pois ja annettiin lupa uudelle perheenjäsenelle. Pelkäsin jo etukäteen mikä kaikki voi mennä vikaan sekä sitä, että jos kaikki ei menekään hyvin tai vauvaa ei kuulu niin varjostaako se meidän koko onnellisen perhe-elämämme. Tavallaan pohdin sitä että pitäisikö olla tyytyväinen siihen mitä on jo saanut eikä niin sanotusti haikailla kuuta taivaalta. Ajateltiin kuitenkin uskaltaa.
Kesä oli sateinen ja kylmä. Vaikka taas kun taakse päin ajattelee niin muistaa vain ne aurinkoset hetket. Ihan kuin lapsuuden kesät; koskaan ei satanut vaan aina oli lämmintä ja aurinkoista. Juhannuksena oli vielä menkat ja heinäkuussa saatiin sitten se toivottu plussa. Riittiköhän siihen vain neljät menkat. Aika vähän näin jälkeen päin ajateltuna. Silloinhan se tuntui pitkältä ajalta :-)
Elokuu oli ihana. Minä onnellisesti raskaana ja koko perhe nautti elostaan Kyproksen auringon alla. Se matka pelasti kyllä tämän vuoden. Voi miten lapset nautti. Ja tietysti me aikuisetkin, kunnes sitten viimeisinä lomapäivinä alkoi se vuoto.
Siinäpä se alkusyksy meni. Sairaslomalla kotona ollen. Onneksi isäntä oli seurana. Hän kun päätti jäädä kesälomalta suoraan vuorotteluvapaalle. Rahallisesti tiukka asia mutta muuten mahtava päätös. Ehkä me ei olisi selvitty tästä syksystä ollenkaan jo mies ei olisi ollut täällä "kotihengettärenä". Eikä hänkään olisi varmasti enkelipojan jälkeen voinut heti töihin mennä. Oli se suru meille molemmille niin suuri ja ahdistava.
Pelko sai päätöksen 16.10 kun neuvolassa ultraten todettiin että enää ei löydy sydänääniä. Saman tien lähdettiin miehen kanssa kohti keskussairaalan päivystystä. Siellä ihana, empaattinen gynekologi otti meidät vastaan, totesi tilanteen ja kertoi jatkot. Minä jäin sairaalaan, isäntä tuli kotiin kertomaan suru-uutiset. Seuraavana aamuna aloitettiin käynnistys tableteilla ja sitä seuraavana päivänä 18.10 klo 11.40 syntyi pieni enkelipoikamme. Fyysisesti vointini oli hyvä, henkisesti minusta ei ollut mitään jäljellä.
Mutta niin vain se aika on ihmeellinen asia, se auttaa vaikka ei uskoisi. Ihme ja kumma olemme selvinneet vaikka se suru ja ikävä ei liene katoa koskaan. Paljon valoisammalla mielellä mennään kohti tätä utta vuotta ja edelleen toivotaan sitä uutta perheenjäsentä tänne seuraksemme. Aiomme uskaltaa uudestaankin, vaikka pelko tuleekin olemaan varmasti ei toivottu, mutta läheinen seuralainen sillä matkalla.
Vaikka kaiken kaikkiaan viime vuosi jäi mieleen rankkana niin paljon se myös antoi. Se antoi meille hetkeksi onnen raskaudesta ja sen ihanan pienen enkelin. Se myös näytti meille että me selvitään ja että yhdessä, perheenä ja puolisoina, olemme vahvoja. Se näytti myös että ympärillämme on ihania ihmisiä joille me ja meidän hyvinvointimme ovat tärkeitä asioita. Se näytti minulle myös sen kuinka ihana perhe minulla jo onkaan.
Ketään muuta läheistä emme onneksi viime vuonna menettäneet. Se on jo paljon. Suvussa kun on kuitenkin sitä iäkkäämpääkin sakkia.
Kohti uutta vuotta suuntaan myös uuden blogin kautta. Tai blogi itsessään ei muutu miksikään, näitä samoja jorinoita jatketaan, mutta uudessa osoitteessa. Kokeilen nyt tuota blogspotia kun tämä vuodatus tökkii välillä aika lahjakkaasti. Käyttää en sitä vielä juurikaan osaa, mutta tyhjästä minä tämänkin blogin aloitin.
Tämä blogin pito on myös antanut paljon. Sen lisäksi että saa selventää omia ajatuksiaan kirjoittamalla, on täältä kautta saanut uusia virtuaalisia ystäviä sekä vertaistukea. Kummatkin ovat olleet korvaamattomia. Kiitos teille siitä.
Uusi osoite on essiina.blogspot.com
Tervetuloa!
Tammi-helmikuusta en muista mitään. Lienee ollut ihan normaalia arkea. Taisi olla maaliskuuta kun tuo isäntä alkoi ehdottelemaan että eikö "se vielä yksi" olisi aika kiva ajatus. Hassua kun ennen minä olin se joka halusi sitä vauvaa, ja nyt kun isäntäkin oli samaa mieltä niin mulle tuli rimakauhu :-) Mutta niin sitä vaan napattiin kierukka pois ja annettiin lupa uudelle perheenjäsenelle. Pelkäsin jo etukäteen mikä kaikki voi mennä vikaan sekä sitä, että jos kaikki ei menekään hyvin tai vauvaa ei kuulu niin varjostaako se meidän koko onnellisen perhe-elämämme. Tavallaan pohdin sitä että pitäisikö olla tyytyväinen siihen mitä on jo saanut eikä niin sanotusti haikailla kuuta taivaalta. Ajateltiin kuitenkin uskaltaa.
Kesä oli sateinen ja kylmä. Vaikka taas kun taakse päin ajattelee niin muistaa vain ne aurinkoset hetket. Ihan kuin lapsuuden kesät; koskaan ei satanut vaan aina oli lämmintä ja aurinkoista. Juhannuksena oli vielä menkat ja heinäkuussa saatiin sitten se toivottu plussa. Riittiköhän siihen vain neljät menkat. Aika vähän näin jälkeen päin ajateltuna. Silloinhan se tuntui pitkältä ajalta :-)
Elokuu oli ihana. Minä onnellisesti raskaana ja koko perhe nautti elostaan Kyproksen auringon alla. Se matka pelasti kyllä tämän vuoden. Voi miten lapset nautti. Ja tietysti me aikuisetkin, kunnes sitten viimeisinä lomapäivinä alkoi se vuoto.
Siinäpä se alkusyksy meni. Sairaslomalla kotona ollen. Onneksi isäntä oli seurana. Hän kun päätti jäädä kesälomalta suoraan vuorotteluvapaalle. Rahallisesti tiukka asia mutta muuten mahtava päätös. Ehkä me ei olisi selvitty tästä syksystä ollenkaan jo mies ei olisi ollut täällä "kotihengettärenä". Eikä hänkään olisi varmasti enkelipojan jälkeen voinut heti töihin mennä. Oli se suru meille molemmille niin suuri ja ahdistava.
Pelko sai päätöksen 16.10 kun neuvolassa ultraten todettiin että enää ei löydy sydänääniä. Saman tien lähdettiin miehen kanssa kohti keskussairaalan päivystystä. Siellä ihana, empaattinen gynekologi otti meidät vastaan, totesi tilanteen ja kertoi jatkot. Minä jäin sairaalaan, isäntä tuli kotiin kertomaan suru-uutiset. Seuraavana aamuna aloitettiin käynnistys tableteilla ja sitä seuraavana päivänä 18.10 klo 11.40 syntyi pieni enkelipoikamme. Fyysisesti vointini oli hyvä, henkisesti minusta ei ollut mitään jäljellä.
Mutta niin vain se aika on ihmeellinen asia, se auttaa vaikka ei uskoisi. Ihme ja kumma olemme selvinneet vaikka se suru ja ikävä ei liene katoa koskaan. Paljon valoisammalla mielellä mennään kohti tätä utta vuotta ja edelleen toivotaan sitä uutta perheenjäsentä tänne seuraksemme. Aiomme uskaltaa uudestaankin, vaikka pelko tuleekin olemaan varmasti ei toivottu, mutta läheinen seuralainen sillä matkalla.
Vaikka kaiken kaikkiaan viime vuosi jäi mieleen rankkana niin paljon se myös antoi. Se antoi meille hetkeksi onnen raskaudesta ja sen ihanan pienen enkelin. Se myös näytti meille että me selvitään ja että yhdessä, perheenä ja puolisoina, olemme vahvoja. Se näytti myös että ympärillämme on ihania ihmisiä joille me ja meidän hyvinvointimme ovat tärkeitä asioita. Se näytti minulle myös sen kuinka ihana perhe minulla jo onkaan.
Ketään muuta läheistä emme onneksi viime vuonna menettäneet. Se on jo paljon. Suvussa kun on kuitenkin sitä iäkkäämpääkin sakkia.
Kohti uutta vuotta suuntaan myös uuden blogin kautta. Tai blogi itsessään ei muutu miksikään, näitä samoja jorinoita jatketaan, mutta uudessa osoitteessa. Kokeilen nyt tuota blogspotia kun tämä vuodatus tökkii välillä aika lahjakkaasti. Käyttää en sitä vielä juurikaan osaa, mutta tyhjästä minä tämänkin blogin aloitin.
Tämä blogin pito on myös antanut paljon. Sen lisäksi että saa selventää omia ajatuksiaan kirjoittamalla, on täältä kautta saanut uusia virtuaalisia ystäviä sekä vertaistukea. Kummatkin ovat olleet korvaamattomia. Kiitos teille siitä.
Uusi osoite on essiina.blogspot.com
Tervetuloa!
