Perjantaina kotiuduttiin reissusta ja eiköhän lauantaina jo pomo soittanut yöksi töihin. En hennonnut kieltäytyä vaikka en järin pidä yövuoroista. Väestä on kovasti töissä pulaa eikä se rahakaan ole meidän perheessä pahitteeksi. Normaalisti mulla olisi ollut työpäivä vasta maanantaina. Pääasiassa teen ihan normaalia päivävuoroa klo 8-16.

Yö oli rauhallinen. Olen (omasta mielestäni) etuoikeutetussa asemassa työskennellessäni paikassa jossa hoidetaan äitejä ja vastasyntyineitä vauvoja. Siinä yön pitkinä tunteina kun istuskelin kiikkutuolissa yksi pienokainen sylissäni en jaksanut olla ihmettelemättä tätä luomistyön suuruutta. Kuinka se nukkuva pieni lapsi onkaan kaunis. Ne pienet sormet ja varpaat, nykerönenä ja pieni pullea masu täynnä äidinmaitoa. Ja se tuoksu... Jokainen vastasyntynyttä sylissään tuuditellut tietää sen ainutlaatuisen ihanan tuoksun :-)

Mietittiin siinä työkaverin kanssa että on se ihmeellistä kuinka kahdesta pienestä solusta saadaan aikaan uusi ihminen. Ja kuinka se on mahdollista että vauva pystyy kasvamaan ja kehittymään äidin kohdussa. Tuntuu hassulta ajatella että mihin se lapsi mahtuu jos se pitäisi yhtäkkiä laittaakin takaisin mahaan. Miten luoja onkaan luonut äidistä ihmisen jonka elimistö kasvattaa lapsen ja sisuskalutkin antavat tilaa uuden ihmisen kehittyä.

Ja se syntymä sitten. Miten naisen elimistö voikaan avautua ja antaa lapsen syntyä. Kuinka se lapsi mahtuu tulemaan sieltä pienestä reiästä raivaten tiensä avaraan ja kirkkaaseen maailmaan. Ja kuinka heti synnyttyään se pieni ihminen on valmis kohtaamaan tämän maailman. Vetämään keuhkonsa täyteen ilmaa ja selviämään tästä lähtien omillaan äidin ja isän hellässä hoivassa.

SYNTYMÄN IHMEkin koettiin taas viime yönä. Sieltä se syntyi, pieni kaunis poika. Niin täydellinen ja suloinen. Puski tiensä tähän maailmaan tiukasti ja päättäväisesti, äitiä säästämättä. Sitä äidin tuskaa seuratessa tuli taas se tunne että EI. Minä en halua enää olla tuossa kokemassa kaikkia noita kipuja. Ja sitten taas toisaalta.. Olenhan minä ennenkin selvinnyt enkä muista sitä lainkaan kamalana. Kipeäähän se teki mutta en pelännyt siihen kipuun kuolevani. Vaikka en ennen olekaan ollut niin kipeä että hiki valuu pitkin selkää niin se kipu on kuitenkin täysin erilaista. Sillä on TARKOITUS. Se kuuluu synnyttämiseen ja se loppuu pian kun lapsi syntyy. Siitä alkaakin ihan erilaiset tuskat äidin ja isän elämässä - henkiset tuskat siitä kuinka suojella oma pienokainen pahalta maailmalta, vääryydeltä ja kohtuuttomalta surulta.

Eihän se kylläkään ole ollenkaan sanottua SAANKO enää synnyttää alakautta. Minulla on kaksi sektiota ja yksi alatie (imukuppi). Usein kahden sektion jälkeen se on automaatisesti veitsihommia, mutta tiedän poikkeuksiakin. Ja silti vaikka synnytys osin pelottaakin inhoan ajatusta sektiosta vielä sata kertaa enemmän. Siinä se tuska alkaa vasta lapsen syntymän jälkeen. Ja riskit ovat suuremmat niin äidillä kuin vauvallakin.

Aamulla kotona katselin vielä nukkuvaa perhettäni. Minun ja mieheni parisängyssä nukkui kaksi poikaa ja poikien huoneessa, heidän sängyssään (nukkuvat kaikki kolme vierekkäin yhdessä isossa sängyssä) isä ja yksi poika.  Tytär nukkui omassa huoneessaan, peitto toisesta reunasta lattialla, varpaat näkyvissä. Siirsin varovasti kahta nukkuvaa poikaa ja kömmin heidän viereensä. Katselin sitä poikaa siinä vieressäni. Ainakin tällä hetkellä meidän perheen kuopusta, tuplista nuorimmaista. Siinä sitä mietti unenpöpperössä että kunpa sitä arjessa osaisi aina arvostaa mitä on saanut tässä elämässä jo aikaan <3