Siis se vuoto. Ja kylläpä sitä kestikin. Olinko mä viikko sitten maanantaina kirjoittanut että taitaa jo tyrehtyä... toiveajattelua. Sitä tuli vielä ainakin keskiviikona ja torstainakin jonkin verran. Stten se muuttui onneksi jo tuhruksi jota oli vielä eilenkin hieman. Tänä aamuna ei näkynyt mitään. Toivotaan että se nyt loppuisi ja pääsisin odottelemaan lisää vuotoa -niitä kuukautisia :-)

Yhdelle ystävälle olen nyt kertonut tästä vauvahaaveesta. Tai kyllähän se tämän haaveen on tiennyt jo kauan, mutta sen että nyt ollaan pelkästä haaveilusta jo toteutusasteella. Sovittiin ensin isännän kanssa että ei kerrota kellekään mutta PAKKOHAN mun on jollekin kertoa. Mun pää räjähtäisi jos mä en saa kenenkään kanssa jakaa näitä ajatuksia ja pohtia tulevaa. Ja jos homma ei edistykään toivotusti, tulee keskenmenoja tms. niin jonkun kanssa mun on pakko saada purkaa tunteita. Onhan toki tuo mies, mutta jokainen nainen tietää ettei se ole sama kuin keskustella naispuolisen ystävän kanssa. Liekö taustalla naisenlogiikkaa tai mitä lie, mutta näin se vain on. Muille ystäville en ole kertonut. Ja haaveissa onkin etten kerro ennen kuin itse huomaavat :-) Tämä juontanee juurensa sitä että olen huomannut että vaikka ollaan ystäviä niin he eivät moniakaan syvällisiä asioita jaa minun kanssani. Tai oikeastaan kaksi lähimmistä ystävistäni ovat tällaisia. Ja yksi on sellainen että ei ole koskaan  kertonut olevansa raskaana vaan aina odottanut ja vihjaillut kunnes me olemme sen muka huomanneet. Nyt ajattelin kokeilla samaa. Taidan olla vähän näreissäni heille :-)

Välillä mut vieläkin valtaa kamala paniikki. Että ei kai me tosissaan aiota enää yrittää??? Entä jos se lapsi on pahasti sairas? Entä jos mä kuolen synnytykseen? Entä jos mä en tulekaan enää raskaaksi ja pilaan sitten tällä vuosiksi meidän elämän kun se alkaa pyöriä vain tämän asian ympärillä? Ajattelenko sitten että miksi sitä piti alkaa vielä yrittämään, olisiko pitänyt olla tyytyväinen siihen mitä on jo saanut? Toisaalta ajattelen että miksi me ei saataisi haluta lisää lapsia kun joissain uskonnoissakin ihmisten ei saa ehkäistä vaan on otettava lapsia niin paljon kuin niitä annetaan. Tuskin hekään ajattelevat olevansa itsekkäitä haluteessan monta lasta, ehkä ennemminkin toisinpäin? Tämäkin tietenkin vaihtelee perheittäin. Lähipiiriini kuuluu myös näitä isoja perheitä ja kyllä he ovat erittäin onnellisia jokaisesta lapsestaan. Mutta tiedän niitäkin joissa äidit ovat väsyneitä ja toivovat varmasti ettei taas heti tärpäisi...

Ja sitten on taas näitä päiviä jolloin jo näihin olemassa oleviin muksuihin menee hermot hetkessä ja huomaa taas olevansa pinna kireällä ja herkästi ärjymässä muksuille :-) Silloin sitä saattaa miettiä että kannattaako tässä enää lisää haluta kun entisiäkään ei tahdo jaksaa... Mutta tämä linee sitä normaalia arkielämää jonka jokainen perheellinen tunnustaa?

Ollaan nimittäin täällä Vuokatissa viettämässä vähän pääsiäislomaa ja tyypilliseen tapaan muksut (pojat lähinnä) on mökille tullessa aluksi älyttömässä villissä. Meillä kun ei ole kotona yläkertaa niin ensin alkaa se älytön ravaaminen portaikossa ylös alas... Ja sitten on sitä muutakin mökää ja villiä ja äidin hermo kiristyy entisestään... Onneksi se tilanne siitä rauhoittuu ja nyt jo eletään taas seesteistä (hah..) mökkielämää. Tosin se jatkuva jankutus uimaan-keilaamaan-laskettelemaan-pitsalle-pelataan uunoa-pulkkamäkeen-hiihtämään-mitä nyt tehtäisiin-ei ole mitään tekemistä -jankutus rassaa välillä äitylin hermoa ;-)

Ja nyt sinne pulkkamäkeen poikien kanssa ja isä tyttären + siskontytön kanssa hiihtämään.

Sataa muuten lunta mutta on ihan kirkas ilma.

Niin ja vielä 4 yötä ennen kuin lähdetään kotiin (huomautti yksi 5v) :-)