Lauantai 9.8.08. Kypros. Lounasaikaan istumme hotellimme ravintolassa ja aloittelemme ruokailua. Lapset ovat tilanneet jälleen appelsiinimehua, miehet olutta ja minä spritea. Anoppi ottaa yleensä samaa juomaa kuin minä. Ei luultavasti henno ottaa olutta tai viiniä joka kerta ettei minunkin tekisi sitä niin mieli. Tosin olutta en kyllä juo edes Suomessa, viiniä silloin tällöin.
Aurinko paistaa taivaan täydeltä mutta onneksi avonaisen ravintolan katto tarjoaa varjopaikan. Samoin iltapäivästä iltaa kohti lisääntyvä lepppoisa tuuli on jo hiljalleen alkanut puhallella. Istutaan syömässä, puhutaan ja nauretaan. Lomalla on ihanaa. Kunnes yhtäkkiä jotain lämmintä tuntuu holahtavan bikineihin. Ajattelin että oisko vettä. Siis merivettä. Tavalliseen tapaan olimme viettäneet aamua merenrannassa uiden ja lekotellen aurinkotuoleissa. Lapset olivat tehneet hiekkalinnoja ja snorklanneet simpukoita rantavedestä. Nyt olimme vain poikenneet alhaalta rannasta syömään lounasta palataksemme sitten syönnin jälkeen rantaan vielä joksikin aikaa. Kohta tunsin toisenkin holahduksen ja minun oli pakko kokeilla, ihan vain rutiinisti kuten tähänkin asti epävarmana raskaudesta joskus kokeilin pöksyjä, ja katsoessani sitten kättä siinä oli VERTA! En osannut ajatella miten tämän muille varovaisesti ilmaisen vaan kauhuissani sanoin miehelleni että minusta tulee verta. Nousin ylös ja tutkin pareoni takapuolen ettei se olisi kovin verinen. Ei ollut tullut vielä läpi asti jotin lähdin kävelemään kohti vessoja. Anoppi ja appiukko jäivät hämmästyneinä lasten kanssa jatkamaan ruokailua (he tiesivät raskaudestani). Pyysin huolestuneen mieheni mukaani. Ajattelin heti että jos alan vuotamaan reilusti tai menen kovin kipeäksi on joku joka voi minua auttaa.

Valitsin ison invavessan jotta mieskin pääsi sinne mukaani. Vessassa ohut verivana valui pitkin säärtä sotkien lattiaa. Istuin pöntölle ja verta tiputteli sinnekin. Ajattelin että tätä olin pelännytkin, pikku-kultamme on menetetty. Mies lähti ostamaan hotellialueella sijaitsevasta supermarketista minulle siteitä ja minä jäin siivoamaan itseäni. Veri oli oranssinpunertavaa, ikään kuin vähän vetistä ja mietin jo että tuliko siinä lapsivesikin samalla. Kipuja ei onneksi ollut lainkaan. Vuoto alkoi rauhoittumaan jo siinä hiljalleen, vuorasin itseni siteellä ja palattiin pöytään. Ruoka ei enää maistunut, ei itse asiassa oikein kellekään. Päätimme lähteä kuitenkin takaisin rantaan. Tapahtunut mikä tapahtunut, ei sitä voi estääkään. Joku ammatillinen puoli kai otti minusta vallan kun olin niin tyyni ja rauhallinen ja pystyin sopeutumaan tilanteeseen ilman hysteriaa. Mitäpä vaihtoehtoja minulla siellä vieraassa maassa olisi asian suhteen. Ja jos se on nyt mennäkseen kesken niin minulla ei ole mitään mahdollisuuksia sitä estää, kyllä se on korkeamman kädessä tämäkin asia.

Rannassa yritin levollisin mielin keskittyä kirjaani. Uimaan en toki enää uskaltanut. Jokunen pieni holahdus tuntui vielä rannassakin. Yritin olla tyyni ja miettimättä asiaa. Yhtään en itkenytkään. Kai sitä ajatteli että muut ovat jo muutenkin tarpeeksi huolissaan ja jos minä tästä vielä alan hysteerisenä vollottamaan niin kaikilta on loma pilalla. Jo siellä rannassa vuoto alkoi vähenemään. Ei se oikeastaan siellä enää vuotanut vaan ehkä tuhrusi ja hieman tiputteli ja kerääntynyt veri sitten kääntyillessäni vain valahti siteeseen.
Illalla en enää vuotanut. Pyyhkiessä tuli tuhrua paperiin. En kuitenkaan uskaltanut lähteä kaupungille kävelemään, en olisi kyllä henkisesti ehkä jaksanutkaan. Käytimme sitten illan pelaten porukalla Unoa huoneessamme.

Sunnuntaiaamu valkeni vuodon osalta rauhallisena ja elättelin jo hiljaista toivetta pienokaisen mahdollisesta elossa olosta. Tiesinhän toki että jonkin verran sitä vuotoa saattaa olla alussa ja kun se oli kuitenkin ollut niin oranssinpunaista, ei ihan kunnon kirkasta verta.
Valmistauduimme päivälliselle oltuamme jälleen päivän rannassa ja iltapäivän hotellin altailla. (Jatkoin uimattomuuttani ja välillä vain vilvoitin ihoani valelemalla sitä vedellä. En halunnut riskeerata mitään enkä saada mitään tulehduksia kohtuuni allas- tai merivedestä.) Föönäsin tukkaani istuen peilipöydän ääressä kunnes pöksyissä tuntui taas kosteutta. Käännyin isompaan peiliin päin ja huomasin pari tippaa verta alushousuissa. Se oli kyllä isku vasten palleaa. Juuri kun toivo pienokaisen selviytymisestä oli vähän herännyt se vietiin taas pois -tuosta vain. Päällisin puolin tyynenä, sisin varmasti huutaen surua ja murhetta, värkkäsin taas siteen housihuin ja ilmoitin miehelle että taitaa taas alkaa vuotamaan. Päätettiin että asiasta pitää yrittää jotenkin kertoa 11-vuotiaalle esikoisellemme, hän mahtaa kovasti miettiä mitä varten olin niin säikähtänyt kun eilen ilmoitin että vuodan verta. En ole hänen kanssaan jutellut vielä kuukautisista tms. mutta tiedän ettei tuon ikäinen tyttö enää ihan tietämätön ole. Yritin sitten kertoa että äiti odotti vauvaa mutta se ehkä menetettiin. Tyttö oli niin iloinen vauvauutisesta ja niin ihanan lapsellisen varma siitä että kaikki on hyvin ja vauva kyllä selviää <3 Tässä vaiheessa taisin sortua ensimmäisen kerran niin etten voinut puhua asiasta vaan mies joutui selittämään asian loppuun. Pojille olin kuitannut vain saaneeni haavan ja vuoto johtui siitä.

Päivällisellä pyrin keskittymään syömiseen vaikka välillä tunsinkin vuotoa lorahtavan. Pelasimme syönnin jälkeen lasten kanssa vähän aikaa ilmakiekkoa, flipperiä yms. Vointini oli koko ajan muuten hyvä mutta vähän väliä teki mieli istumaan. Ehkä se oli se pelko että josko lepo sittenkin voisi rauhoittaa tilannetta joten pyrin välttämään kovin innokasta liikkumista. Oltiin suunniteltu lähtevämme ruuan jälkeen tuliaisostoksille kaupungille mutta minun ei tehnyt mieli kun tunsin vuotoa tulevan aina vaan. Ei kukaan muukaan ollut kovin halukas ja vietimme jälleen peli-iltaa. Minä olin tosi väsynyt, olisiko henkinen stressi joka väsytti ja meninkin nukkumaan jo kun muut aikuiset pelasivat vielä "kusetusta" kummipoikamme kanssa.
Yöllä heräsin klo 02 ja huomasin vuotaneeni melko lailla. Ihan kuin olisi ollut menkat. Nyt veri oli paljon tummemaa, ihan kirkasta verta. Viimeinenkin toivonripe pikkusintin olemassaolosta katosi kun ajattelin vuodon määrän olevan jo niin suuri. Hyytymiä minulla ei tullut lainkaan, kipujakaan en tuntenut.

Maanantaiaamuna soitin heti neuvolaan ja sovittiin että jos tiistaina olelmme kotona ennen klo 16 voimme tulla suoraan neuvolaan. Muussa tapauksessa tulisimme keskiviikkoaamuna. Mietin jo että täytyyköhän minun mennä silloin aamulla ravinnotta ja haluanko tyhjennyksen/kaavinnan sairaalassa jossa olen töissä vai läheisessä keskussairaalassa... Joku ammatti-minä kai otti minussa täyden vallan koska ajattelin asioita niin pitkälle, mahdollisia sairaslomia. yms. Ja surin tietysti itsekkäästi sitä että kaikki pitää aloittaa alusta. Tässä meni 9 viikkoa raskautta vessanpönttöön ja nyt kaikki tulee aloittaa alusta. Milloin tärppää seuraavan kerran? Tärppääkö koskaan? En pääsekään äitiyslomalle kevättalvella ja saa juhannusmuistoa syliini. Kuinka jaksan olla töissä? Onko nyt koko perheemme elämä "pilattu" tällä asialla. Eli tuleeko tästä "pakkomielle", elämä pyörii jälleen sen ympärillä milloin on ovis ja sitten ne piinaviikot. Kuinka jaksan ne taas. Tätähän mietin jo ennen raskautta. Elämämme joka oli hyvä ja onnellinen tähänkin asti, muuttuuko se pelkäksi yritykseksi saada lapsi ja se muu elämä hämärtyy taustalle.

Maanantai sujui rauhallisesti. Luovutimme huoneemme jo klo 12 ja oleilimme hotellin altaalla päivän. Illalla lähdimme kaupungille ostoksille ja syömään koska kotimatkamme alkaisi vasta klo 22. En enää vuotanut, vain pientä rusehtavaa tuhrua jäi pyyhkiessä paperiin. Ne vähäisetkin oireet mitä minulla oli ollut loppuivat. Psyyke kai hoiti senkin puolen. Uskalsin lähteä kaupungille koska en uskonut enää sintin elossaoloon. Tiesin ettei kohtu ole tyhjä koska yhtään hyytymää ei ollut tullut mutta toivoinkin etten vuoda vieraassa maassa enempää vaan tyhjennys hoituu sitten suomalaisessa sairaalassa kotikonnuilla.

Koto-Suomen maankamaralle astuttiin klo 5.25 paikallista aikaa. Äkkiä laukut hihnalta, autot parkista ja nokka kohti kotia. Ajeltiin melko lailla suoraan kotiin. Muutama pysähdys tietty; ruokatauko, pissatauot ja muutama jaloittelu jotta kuskit pysyisi hereillä. Olimme kahdella autolla, joista minä ajoin toista ja mieheni toista. 17 tunnin matkustamisen jälkeen ( siis lentomatkoineen...) olimme vihdoin kotona! Pikapesu ja neuvolaan suorinta tietä klo 15.40.

Vakiterkka oli palannut lomalta ja otti meidät vastaan. Hän kertoi että vuoteleehan ne joskus alussa reilustikin ja kaikki voi silti mennä hyvin. Sanoin etten usko sintin elossaoloon, sen verran reilummin sunnuntaina lorahteli. Alakautta ultrattiin ja mitä ihmettä! Siellä se sissi köllötti sydän sykkien!!! En ois ikinä uskonut sitä. Terkkari sanoi ettei mitään hätää. Tällä hetkellä kaikki hyvin. Tokihan tiedän että voi se vieläkin mennä kesken. Mutta se asia ei riipu minusta, itse en voi siihen vaikuttaa. Tapahtuu mitä on tarkoitettu ja sillä selvä. Terkkari ei nähnyt syytä vuodolle ja kysi haluammeko käydä seuraavana päivänä lääkärillä. Mikäs siinä. Kaikki mulle vaan tänne ja heti -jossa seurataan sissin vointia.

Kuten usein tiedämme lääkäreiden psykologiset taidot tuppaavat olemaan heikommat kuin hoitajilla.... Lääkäri (tuttu meille) halusi ensin muodollisesti katsoa sintin vointia masun päältä. Meinasi että kyllä 8 viikoinen jo näkyy päältäkin... No, eihän siitä mitään näkynyt, joten lääkäri lohduttavasti "eipä näytä hyvältä"!!! Sitten alakautta katsomista, sikiön etsimistä, kuvan suurentelua ja kääntelyä. Samalla jotain jupinaa sitä ettei kaikki ole ehkä ihan normaalia. Luultavasti hän sitten sai koneen asetuksen itselleen sopiviksi ja näki sintin siellä elossa ja hyvin voivana. Luultavasti vuoto oli tullut istukan reunasta. Kai se lääkäri yritti sitten sanoa useampaankin kertaan että kaikki on ok, ja yleensä näillä jotka vuotaa ja sintti on hengissä on hyvä ennuste. Mulle kyllä jäi mieleen tuo arvonta näyttääkö siellä normaalilta vai ei..... Mä oon nyt niin herkällä tämän suhteen....

Torstaina mulla oli ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Kävelin suoraan äitipolille ja kysyin onko ihana naislääkärimme palannut jo lomalta. Luojan kiitos, oli hän ja sain jututtaa häntä. Hänkin kurkkasi ultralla. Siellä sintti köllötti, elossa edelleen. Lääkäri sanoi että syke on oikein hyvä. Istukka on kiinnittynyt kohdunsuun lähelle ja vuoto johtui luultavasti siitä. En ollut vuotanut enää sunnuntain jälkeen ja tuhruttelukin loppui keskiviikkoiltaan. Jokin möykky on tämän nykyisen alkion vieressä mutta kun ollaan vielä näin pienillä viikoilla niin siitä ei saa kunnolla selvää. Kysyin voiko se olla joku epämuodostuma tässä vauvassa. Lääkäri piti sitä epätodennäköisenä. Heitti sitten ilmaan että tuskin se on mahansisältö tuossa ulkopuolella! TÄH!?? Arvatkaa mitä nyt mietin ja suren! Itsekin kyllä näin että se möykky näytti melko lailla yhtä kiinteältä kuin tämä elossa olevan sissi. Ja kyllä se näytti ihan irralliselta, niin että elossa olevan alkion ja möykyn väliin jää pieni rako. Eniten lääkäri epäili että se on  toinen vauva joka ei sitten jaksanutkaan kasvaa ja osa vuodosta voi olla johtunut siitäkin. Mutta parempi varmuus saadaan muutaman viikonpäästä esim. niskapoimu-ultrassa.

Nyt olen ollut aika levollisin mielin tämän raskauden suhteen. Tämä on jännää. Ei, keskenmenonpelko ei ole jännää, vaan tarkoitan sillä tavalla että alussa olin kamalan epävarma enkä luottanut raskauteen. Pelkäsin vuotoa, hyvä etten odottanut sen ilmaantumista.... Ja kun se tuli odotin sen tyrehtymistä, toivon etten vuoda siellä vieraassa maassa enkä mene kipeäksi ja kumpikin toive toteutui. Kotimatkalla kun ajeltiin Helsingistä tänne pohjolaan päin tunsin rinnoissa jotain nipistelyä ja ensimmäisen kerran sitten sunnuntain ajattelin josko se sittenkin olisi elossa... Ja niinhän kulta siellä olikin, kasvaneena ja elossa. Alussa tavallaan pelkäsin kaksosraskautta. En osaa selittää sitä, tuplat on ihania eikä minulla ole huonoja muistoja vauva-ajasta. Mutta kuitenkin toivoin vain yhtä lasta tällä kertaa. Jo senkin takia että kaksosraskaus on suuri riski ja voisiko toinen sellainen mennä enää ongelmitta... Alussa ajattelin että jos siellä on kaksi niin se toinenhan voi vaikka vuotaa pois. Järkyttävää, että olen ajatellut tällaista!? Ja entä jos niin onkin tapahtunut?? Jos siellä olikin kaksi ja se toinen ei jaksanutkaan kasvaa...

No, tällä hetkellä minulla on tosiaan aika levollinen mieli. Ja pakkohan se on vain sopeutua ja odottaa lisää ultria. Eipä tässä muutakaan voi. Seuraava neuvola on ensi perjantiana 22.8, sinne on siis ikuisuus :-) Onneksi meillä on ultra neuvolassa niin heti saa tietä kuinka sissi voi. Jotenkin huolettaa se kasvu. Lääkäri (se töksäyttelijä) mittoi sitä pienemmäksi kuin terkka ja jotenkin mutisi siitä kasvusta. Mulle tuli sellainen olo että onko kasvu hyytymässä? Harmi kun en tajunnut pyytää mittoja tältä oman sairaalan lääkäriltä. Hänellä oli kuitenkin parempi ultra ja sata kertaa enemmän kokemusta. Tiedän että milli väärää mittaa muuttaa heti sintin ikää jopa viikolla. Mutta tietokaan ei tahdo auttaa silloin kun mieli on epävarma ja pelottaa...

Maha pullistuu iltaisin niin että kaikki housut puristaa paitsi verkkarit. Yhdet äitiyshousut jouduin ostamaan kun mitkään omat ei mene jalkaan. Toki mun paino nousi lomalla (4kg!!!!) ja olen vieläkin jonkin verran turvoksissa mutta silti tuo maha on illalla nipistelevä ja vähän arka, väsynyt. Siihen ei saa mikään housu  painaa. Mutta nämä nykyiset äitiyshousut on sellaiset että ne oikein korostaa tuota mahaa kun se vyötärö jää tuonne mahan alle... Ja kun tilanne on näin epävarma en haluaisi antaa masun vielä näkyä.  Jos vaikka sitten niskapoimu-ultran jälkeen antaisi pullistella ihan rauhassa. Jos siis siellä kaikki on hyvin. Ei kai siihen pitäisi olla kuin n. 3 viikkoa....
 
Eli tällaiseksi epävarmaksi odotukseksi muuttui tämä raskaus... Minä kun olin ajatellut olevani tässä raskaudessa superhyvässä kunnossa. Ajattelin käydä salilla ja lenkillä ja vartioida näin painonnousua... Ajattelin kyllä tänään uskaltaa kokeilemaan pientä lenkkiä. En ole enää vuotanut ja olen ollut töissäkin 3 päivää (joista kaksi osastolla hilputtanut edes takaisin). Salille en ihan heti uskalla, enkä peittojen pöllyytykseen ;-) Liikunta auttaisi siihenkin että maha tuntuu jämähtäneen toimimattomaan tilaan kotiin palattua.... Sekin siten pullistaa tuota masua entisestään...

Eli yritän tästä nyt jatkaa levollisin mielin mutta eihän se helppoa ole. Täytyy vain yrittää tyytyä osaansa siinä että nämä asiat eivät ole minun halllinnassani.
 
Ihana kun ulkona paistaa aurinko! Se piristää mieltä.