Vieläkin niitä on itkemättä vaikea lukea. Vaikea on ollut myös kohdata koko tämä asia. Välillä on ollut joku helpompikin päivä mutta sitten se suru ja ikävä nousee taas pintaan ja tuntuu että voiko tästä oikeasti selvitä lainkaan.

Vertaistukea olen hakenut keskustelupalstoilta ja huomannut että näitä kohtukuolemia/keskenmenoja sattuu paljon. Olen myös lukenut teidän blogeja, jotka olette joutuneet tekemään geneettisen keskeytyksen. Iltapäivälehdet pursuaa onnettomuuksia ja kuolemia ja sairaala-sarjassakin on se vakavasti sairas vastasyntynyt. Tuntuu että helpompi tämä asia on varmasti näin että pienokainen menehtyi masuuni tässä vaiheessa. Ei tarvinnut itse tehdä päätöstä jatkaako raskautta, jos olisikin huomattu ettei kaikki ole hyvin. Emme myöskään menettäneet lasta joka olisi jo ollut ihan oikeastikin meidän. Toki tämänkin pienokainen oli ja on meidän lapsemme, mutta on ehkä helpompi luopua tässä vaiheessa kuin sitten kun häntä on saanut pitää sylissään ja luonaan syntymän jälkeenkin. Ymmärtänette mitä tarkoitan?

Mutta silti menetyksen tuska on suuri. Suurempi kuin olisi ikinä voinut kuvitellakaan. Sairaalassa ei tuntunut niin pahalta kuin sitten kun palasin kotiin. Sairaalassa ikävöin jo olemassa olevia lapsiamme, mutta kotiin tultua iski se järjetön ikävä menetettyä pienokaista kohtaan. Ja se tuska on sanoin kuvaamattoman ahdistavaa.

Mua ahdisti myös ajatus pienokaisen hautajaisista/tuhkaamisesta. Sairaalassa ensin päätettiin yhteistuhkauksesta ja tuhkan ripottelemisesta pienokaisten muistolehtoon. Kotona tuli hirvittävä ahdistus siitä kokeeko pienokainen tämän järjestelyn hylkäämisenä. Toisaalta taas ajatus oikeista hautajaisistakaan ei tuntunut tässä vaiheessa hyvältä. Ehkä sitten jos oltaisiin oltu vielä pidemmällä tässä raskaudessa ja lapsella olisi ollut jotain elinmahdollisuuksia synnyttyään. Kävin sitten kotiuduttuani sähköpostitse kirjeenvaihtoa sairaalateologin kanssa ja hän sai minut uskomaan siihen että Taivaan Isä on ottanut tämän pienokaisen omakseen ja pitää hänestä huolta. Sillä ei ole merkitystä onko häntä siunattu hautajaisissa vai ollaanko valittu yhteistuhkaus. Joka tapauksessa pienokainen päätyy kirkkomaahan ja kohtelu on hänelle arvokasta.  Mitään erityisen uskovaisia me ei olla, ihan sellaisia tavallisia, jotka käy kirkossa kerran pari vuodessa. Lähinnä silloin kun siellä on joku lasten juttu, jossa esim. esikoinen on kuoron kanssa laulanut. Joulu on myös aikaa jolloin on kiva käydä kirkossa. Mutta tämän asian tiimoilta on näitäkin asioita joutunut enemmän miettimään.
Kaiken kaikkiaan tämä hautaus-asia on ollut vaikea päätös eikä siinä voi kukaan auttaa. Siksi en halua kuulla kristisointia päätöstä kohtaan. Se ei meitä enää auta.

Pienokainen meni syntymän jälkeen tutkittavaksi. Päällisin puolin hän oli normaalin näköinen, niin kaunis ja hauras. Enkelipoikamme <3. Mutta halusimme selvittää josko lapsesta tai istukasta löytyy jotain asiaa selittävää. Yleensähän näihin ei löydy syytä, mutta varmuuden vuoksi tutkitaan kuitenkin. Minustakin otettiin jotain virusvasta-aineita ja ensi viikolla pitää käydä otattamassa niistä toiset näytteet. Nekin ihan vain perussettinä mikä tähän asiaan kuuluu. Jälkitarkastus on 27.11, jolloin kuulemme tuloksista.

Fyysisesti vointi on hyvä. Jälkivuoto on ainakin tänään niukempaa. Rinnat luulivat tietysti että tässä on nyt synnytetty ja maitoakin pitäisi valmistaa. En huomannut sairaalassa tahtoa lääkettä maidonnousun estämiseksi eivätkä hekään tainneet sitä muistaa. En nyt muista millä viikoilla se annetaan automaattisesti. Mutta huomasin että ternimaitotippoja tulee jos pikkuisenkaan rintaa puristaa. Saunan lämmössä maito herui vielä herkemmin ja kun eilen huomasin että ternimaito muuttuu ihan valkoiseksi oikeaksi maidoksi kysyttiin asiaa neuvolan lääkäriltä. Siellä oltiin sitä mieltä että kannattaa syödä  lääkkeet maidon tulon lopettamiseksi. Josko se sillä tavalla elimistö toipuisi nopeampaa ja saisi kierrot taas käynnistymään. En tiedä kauanko se veisi ilman tuota lääkettä. Imettäessä mulla on pysynyt menkat pois koko ajan. 

Mitään pakottavaa ajatusta uudesta vauvasta ei vielä ole mutta tiedän että kun kierto käynnistyy alkaa uuden raskauden toivominen. Ja huomaan toivovani että jälkivuoto loppuisi ja kierto käynnistyisi pian. Yleensä kai suositellaan odotettavan yhdet kuukautiset. Ja tuo lääkekin jonka söin maidontulon lopettamiseksi vaatii kuukauden ehkäisyn. Tällä hetkellä toivon että kunpa viimeistään keväällä olisin uudestaan raskaana. Tuskin se nyt heti nappaa, ennekin se on vienyt jokusen kuukauden ennen kuin on tärpännyt. Saa nyt nähdä myös millaisena pysyy tämä psyykkinen tilanne, silläkin on suuri merkitys tärppäämisen kannalta. En jaksa edes ajatella tällä hetkellä sitä mahdollisuutta etten tulisi raskaaksi enää ollenkaan. Onhan sekin ihan realistinen mahdollisuus, mutta en nyt jaksa maalailla piruja seinille. Haluan uskoa että kun se on ennenkin onnistunut niin miksi se ei onnistuisi tulevaisuudessakin.

En mä osaa kirjoittaa mitään järkevää. Ajatukset risteilee päässä eikä sormet pysy perässä niitä kirjoittaessa. Ajatukset sukkuloi sinne tänne eikä tähän homaan tule mitään loogista tarinaa.
Täytyy joskus kirjoittaa siitä kuinka asiat eteni siitä torstain neuvolasta enkelimme syntymään. Nyt en kuitenkaan jaksa niitä kirjoittaa. Toisaalta harmi etten kirjoittanut tuntemuksia ylös siellä sairaalassa. Niiden läpikäynti jälkikäteen olisi voinut olla ihan hyväksi. Mutta en jaksanut siellä kirjoittaa. Etenkin yksin ollessa koetin ajatella ihan muita asioita toljottalmalla jotain hömppää telkusta. Pää ei vain olisi kestänyt ajatella tätä menetystä koko ajan.

Siitä olen iloinen että olen pitänyt tätä blogia odotusaikana. Olen nyt voinut tämän kautta palata niihin ihaniin odotuksen tunnelmiin, samaten kuin olen saanut huomata että tämä mystinen huoli (äidinvaisto?) seurasi minua raskauden alusta saakka. Kai se oli joku aavistus ettei kaikki ole hyvin, eikä kaikki tule päättymään hyvin. Vaikka muuta halusinkin uskoa. Miehen kanssa ollaan puhuttu että en todellakaan ole ollut näin hermoheikko aikaisemmissa odotuksissa. Myös anoppi oli sanonut etten ollut oma itseni odotusaikana. Minusta oli kuulemma näkynyt että joku huoli vaivaa minua. Ja niinhän minua vaivasikin. Eikä se huoli ollut sittenkään turha. Valitettavasti.