Tässä on todellakin jännä huomata kuinka muut ihmiset suhatutuvat meihin. On yllättävääkin että ihminen jota olet pitänyt ystävänäsi saattaakin pelätä (?) surevien kohtaamista eikä osaa suhtautua siihen. Ja sitten ne ihmiset joilta ei olisi välttämättä odottanut kovinkaan suurta osanottoa ovatkin ottaneet asian melko raskaasti.
Etenkin miehen työkavereissa on sellaisia helmiä, jotka ovat todella surreet tätä tapahtumaa meidän kanssamme. He ovat lähetäneet minulle terveisiä ja varmasti auttaneet miestä hänen surussaan. Ovat soittaneet ja kysyneet miehen ja minun kulumisia ja olleet sähköpostitse mieheni tukena. Sellaisetkin työkaverit, joihin mies on muuten pitänyt vähemmän yhteyttä viime aikoina, ovat asiasta kuultuaan soittaneet aina silloin tällöin ja kysyneet kuinka me jaksetaan. Tuollainen huolenpito tuntuu hyvältä. He ovat myös osanneet antaa aikaa toipua ja nyt tuntuu että voisin olla valmis vastaanottamaan ja kohtaamaan heidät ihan oikeastikin.
Paras ystäväni, joka oli koko odotusajan hengessä mukana, otti myös tämän tapahtuman hyvin raskaaksi. Viestiteltiin heti ja viime torstaina hän tuli käymään. Hän jaksoi odottaa että olen valmis kohtaamaan ja näki että hän oli myös hyvin surullinen tapahtuneesta. Hän itki jo tullessa kylään ja yhdessä sitten itkeskeltiin tätä murheellista tilannetta. Sekin on helpottavaa kun voi näyttää tunteensa aidosti ja itkeä kun siltä tuntuu.
Mutta toinen ystäväni yllätti kyllä täysin. Hän soitti minulle viime tiistaina. Oli kyllä yrittänyt soittaa jo sairaalaan, mutta siellä en vastannut kuin mieheni puheluihin. Vaihdettiin sitten muutama tekstiviesti. Mutta silloin tiistaina mulla oli ollut tosi vaikea päivä, itkeskelin vähän välilä. Sitten illemmalla olin jo vähän rauhoittunut. Ystävä soitti, ja kun minä aloin itkemään, huomasin että siinä vaiheessa hänestä tuntui myös pahalta. Mutta silti vaistosin koko ajan ettei hän voinut käsitää suruni laajuutta. Se ehkä yllätti hänet? Meille tämä oli kuitenkin yksi menetetty lapsi ei pelkkä keskenmeno. Hän siinä pohti, että paljonko minulla olikaan viikkoja ja kyllähän sitä varmaan tässä vaiheessa saattoi jo tuntuakin siltä että lapsi olisi tulossa (!!!???) Ei taida itse muistaa (hänellä kaksi lasta) että kyllähän sitä jo siitä plussatestistä alkaa elämään kohti tulevaisuutta ja miettii sitä elämää uuden lapsen kanssa. Ja vaikka olinkin hyvin varovainen ja huolissani koko raskauden niin silti rakastin tätä lasta ja halusin uskoa siihen että hänet saataisiin vielä syliinkin asti. Sitten hän kysyi että olivat miehensä kanssa mietttineet että "mihin NE sitten menee"? Siis NÄMÄ, tarkoitti siis tätä sikiötä. Ja kysyä nyt tällaista heti minulta. Minä kun muutenkin surin tätä lapsen hautaus/tuhkaus-asiaa ja mietin sitä jatkuvasti ensimmäiset päivät kotona. Se oli mulle tosi ahdistava päätös. Eipä olisi huvittanut sitä heti puhelimessa ruotia. Nyt ärsyttää etten osannut olla tarpeeksi vahva ja sanoa että en jaksaisi sitä nyt käsitellä. Pitäisi kai tuo nyt tajuta jo itsekin mitä kysytään surevalta äidiltä ja mitä ei.
Sitten hän vaihtoi jutustelun sujuvasti Party Liten -kynttilöihin, että joko ne on mulle tulleet kun olen sen illan pitänyt joku aika siten. Sanoin että on, hän voisi käydä hakemassa ne. "Joo, tai tuo ne mulle". Oikeesti tuokin otti päähän. Ei mulla ollut sillä hetkellä voimia ajatella juoksuttavani jotain saamarin kynttilöitä pitkin katuja (vaikka lähes naapureita ollaankin, vain pari taloa välissä). OIKEA YSTÄVÄ olisi tullut käymään ja sitten kysynyt ne kynttilät siinä samalla. Tuli hän sitten seuraavana päivänä hakemaan ne kynttilät ja LAPSENSA KANSSA. Mulle tuli heti sellainen tunne että hän pakoilee minun ja suruni oikeaa kohtaamista ja siksi lapsi oli hänellä mukana. Vähän kuin rekvisiittana, ettei vain tarvitse puhua tästä menetyksestä enää. Hänenkään lapset kun eivät tienneet edes odotuksesta niin ei heidän tarvitse tietää siitä nytkään. Piti siinä sitten näytellä reipasta ja jutella ihan muista asioista vaikka sydän on revitty vereslihalle. Ja kuunnella kuinka hänellä on taas pää kipeänä ja oisko niskat jumissa vai jopa angiinaa... *huokaus*
Sen verran sovittiin että tällä viikolla mentäisiin yhdessä kuntosalille. Hän kun on päässyt vähän löysistymään.... *syvempi huokaus*
Ollaanhan me toki ystäviä edelleenkin mutta mulle oli suuri pettymys tuo suhtautuminen tähän asiaan. Koen että hän ehkä tosiaan pelkäsi meidän kohtaamista ja sitten taas toisaalta ei ymmärtänyt kuinka suuri se menetys voi meille olla. Ehkä hän ei siksi osaa suhtautua siihen niin kuin minä olisin kaivannut. Mies sanoi että hän tiesi kuinka tämä ystävä tulee suhtautumaan mutta ei halunnut sillä pahoittaa mun mieltä enempää.
Toinen ihminen, jonka suhtatumiseen olen pettynyt, on mieheni sisko. Hän on kuitenkin tiennyt huoleni ja ongelmat tässä raskaudessa. Hän on kannustanut ja antanut voimia. Luvannut kohta vuoden vanhan kummipoikamme tavaroita ja vaatteita sitten tulevalle vauvallemme lainaan. Näin siis odotusaikana. Toki häneltä tuli heti torstaina viesti sairaalaan (olin sanonut miehelle että tiedottaa asiasta ilmoittaessaan että kukaan ei saa soitaa minulle sinä iltana). Taisi olla se samainen järkyttävä tiistai kun hän sitten yritti soittaa minulle. Jotenkin se puhelimen soiminen ja näkeminen että joku ystävä soittaa, sai minut siinä alkuvaiheesa aina itkemään. Ja kun se tiistai oli muutenkin mitä oli niin en kerta kaikiaan saanut itkultani vastattua hänelle. Mies kyllä soitti siskolleen heti perään että nyt oli vaan niin rankka hetki etten saanut vastattua ja sisko lupasi soittaa uudelleen. No, nyt on vajaa kaksi viikkoa tapahtuneesta eikä hän ole vielä soittanut...
Sunnuntaina oltiin anoppilassa, ja tämä sisko asuu siinä viereisessä talossa. EI TULLUT EDES KÄYMÄÄN MEITÄ TAPAAMASSA! Vaikka tiesi että ollaan tultu käymään. Mä oon hämmentynyt, pettynyt ja surullinen. Kun mulla ois pokkaa niin sanoisin kun seuraavan kerran tavataan, että olen kyllä odottanut soittoa ja sitä että olisi tullut käymään, ihan täällä meilläkin. Mutta melkein tiedän etten saa sitä sitten kuitenkaan sanottua kun hetki olisi. Mä oon vähän sellainen että nielen sitten pettymykseni ja annan aina anteeksi. Pitäis kyllä oppia laukomaan asioita suoraankin, se voisi joskus olla hyväksi.
En mä tiedä pelkäsikö hän jotenkin mun suhtautumista esim. tähän ihanaiseeen kummipoikaamme. Mutta kyllä hänen pitäisi tietää ettei mulla ole katkeria tunteita heidän vauvaansa kohtaan. Ei toisten onni ole minulta pois. Meille vain nyt kävi näin eikä se ole kenenkään syy. Mutta tukea tässä silti tarvittaisiin. Ja olisihan hän halutessaan voinut tulla käymään siellä anoppilassa ilman vauvaakin meitä tapaamassa. Ei se olisi vienyt kuin kymmenen minuuttia, mutta meille se olisi ollut merkityksellinen asia. Merkki siitä että meistä välitetään ja että he ovat tukena tässä surussa.
Mutta niinhän se on että muut unohtaa tällaiset asiat äkkiä ja oma elämä jatkuu ennallaan.
Olipa purkaus. Onneksi olin aloittanut tämän kirjoituksen jo muutama päivä sitten. Aika haalistaa tunteet ja sitten tulee se tunne että josko minä sittenkin vain ylireagoin... Mutta nyt olen antanut itselleni luvan reagoida juuri niin kuin minusta tuntuu. Kysehän ei ole siitä kuinka muut TARKOITTAVAT asiat, kyse on siitä kuinka minä ja mieheni ne KOETAAN.
Kommentit