Vaihtelevaa mielialaa nimittäin, ei säätä.
Välillä on ollut jo tosi hyviä päiviä ja sitten yhtäkkiä se kaipuu vauvasta ja masusta valtaa taas mielen. Mä jotenkin luulin että olen toipunut jo hyvin ja jaksan elää normaalia arkea ja sitten välillä huomaan että on raskasta pinnistellä arjessa mukana kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Työhön oli kohtalaisen helppo palata. Mutta iltavuoro synnärillä oli aika raskas. Ei se että siellä on vauvoja ja odottavia äitejä vaan ne ihanat työkaverit jotka huolehtivat jaksamisestani. Vaikka muuten menisi kuinka hyvin niin toisten empatia saa aina kyyneleet silmiin ja itkun kurkkuun. Vieläkään en itkemättä puhu tästä ystävien kanssa.
Mä oon myös ajatellut että mun on helppo kohdata muita odottavia äitejä ja käydä kaupassa kulkien lastentarvikeosaston läpi. Mutta olen saanut huomata etten olekaan ehkä niin vahva kuin olen olettanut. Enkä olekaan ohittanut tätä asiaa niin helposti kuin aluksi näytti. Ei ne vieraat odottavat äidit juurikaan mun tunteita nosta pintaan, mutta kun kuulee jonkun tutun odottavan huomaan uuden tunteen itsessäni; mähän olen KATEELLINEN ja KATKERA! Ja niin pohjattoman surullinen tästä menetyksestä että sen kuvailemiseen ei ole sanoja.
Tänään tippui oikein kunnon pommi kun ystävä kertoi odottavansa vauvaa. Sellainen, jolta en todellakaan olisi nyt tätä uutista odottanut. Enemmän sen parin on odotettu eroavan kuin tahtovan uuden vauvan!? Tämä uutinen tuli täysin puun takaa ja sai mut todellakin tuntemaan katkeruutta ja kateellisuutta. Hän kertoi sen iloisena tuodessaan keskimmäiselle synttärilahjan (ovat kummeja mutta eivät päässeet juhliin kun heillä sairastetaan). He ovat myös toinen niistä pariskunnista joille en aikonut kertoa tätä odotusasiaa ennen kuin sen huomaavat (tästä asiasta olen puhunut tuolla blogini alkutaipaleella). Onko tämä joku taivaan isän rangaistus mulle että nyt hän odottaakin vauvaa ja pääsee yllättämään minut eikä toisinpäin????
Muutenkin sitä miettii että mitä on tehnyt "ansaitakseen" tämän kokemuksen. Mitä se taivaan isä tahtoi meille tällä opettaa? Tahtoiko se huomauttaa että sori vaan, asiat ei aina mene niin kuin suunnitellaan (no, se me tiettiin kyllä ennestäänkin). Tai että ei ne raskaudetkaan aina mene niin onnellisesti (senkin tiesin, ja sitähän mä pelkäsinkin). Vai halusiko se herättää mut huomaamaan kuinka ihana perhe mulla on ja mitä kaikkea olenkaan jo saanut (no, tämänkin tiesin, mutta on totta että arjen pyörityksessä välillä unohtuu se kiitollisuus kaikesta mitä on jo saanut).
Sanotaan että kaikella on tarkoituksensa, mutta kyllä tällaista lapsen menetyksen tarkoitusta on hankala ymmärtää. Ehkä se selviää meille joku päivä, ehkä ei.
Välillä on ollut jo tosi hyviä päiviä ja sitten yhtäkkiä se kaipuu vauvasta ja masusta valtaa taas mielen. Mä jotenkin luulin että olen toipunut jo hyvin ja jaksan elää normaalia arkea ja sitten välillä huomaan että on raskasta pinnistellä arjessa mukana kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Työhön oli kohtalaisen helppo palata. Mutta iltavuoro synnärillä oli aika raskas. Ei se että siellä on vauvoja ja odottavia äitejä vaan ne ihanat työkaverit jotka huolehtivat jaksamisestani. Vaikka muuten menisi kuinka hyvin niin toisten empatia saa aina kyyneleet silmiin ja itkun kurkkuun. Vieläkään en itkemättä puhu tästä ystävien kanssa.
Mä oon myös ajatellut että mun on helppo kohdata muita odottavia äitejä ja käydä kaupassa kulkien lastentarvikeosaston läpi. Mutta olen saanut huomata etten olekaan ehkä niin vahva kuin olen olettanut. Enkä olekaan ohittanut tätä asiaa niin helposti kuin aluksi näytti. Ei ne vieraat odottavat äidit juurikaan mun tunteita nosta pintaan, mutta kun kuulee jonkun tutun odottavan huomaan uuden tunteen itsessäni; mähän olen KATEELLINEN ja KATKERA! Ja niin pohjattoman surullinen tästä menetyksestä että sen kuvailemiseen ei ole sanoja.
Tänään tippui oikein kunnon pommi kun ystävä kertoi odottavansa vauvaa. Sellainen, jolta en todellakaan olisi nyt tätä uutista odottanut. Enemmän sen parin on odotettu eroavan kuin tahtovan uuden vauvan!? Tämä uutinen tuli täysin puun takaa ja sai mut todellakin tuntemaan katkeruutta ja kateellisuutta. Hän kertoi sen iloisena tuodessaan keskimmäiselle synttärilahjan (ovat kummeja mutta eivät päässeet juhliin kun heillä sairastetaan). He ovat myös toinen niistä pariskunnista joille en aikonut kertoa tätä odotusasiaa ennen kuin sen huomaavat (tästä asiasta olen puhunut tuolla blogini alkutaipaleella). Onko tämä joku taivaan isän rangaistus mulle että nyt hän odottaakin vauvaa ja pääsee yllättämään minut eikä toisinpäin????
Muutenkin sitä miettii että mitä on tehnyt "ansaitakseen" tämän kokemuksen. Mitä se taivaan isä tahtoi meille tällä opettaa? Tahtoiko se huomauttaa että sori vaan, asiat ei aina mene niin kuin suunnitellaan (no, se me tiettiin kyllä ennestäänkin). Tai että ei ne raskaudetkaan aina mene niin onnellisesti (senkin tiesin, ja sitähän mä pelkäsinkin). Vai halusiko se herättää mut huomaamaan kuinka ihana perhe mulla on ja mitä kaikkea olenkaan jo saanut (no, tämänkin tiesin, mutta on totta että arjen pyörityksessä välillä unohtuu se kiitollisuus kaikesta mitä on jo saanut).
Sanotaan että kaikella on tarkoituksensa, mutta kyllä tällaista lapsen menetyksen tarkoitusta on hankala ymmärtää. Ehkä se selviää meille joku päivä, ehkä ei.
Kommentit