Ihan ensin kiitos lämpimistä kommenteistanne! Ja heti perään pahoittelen sitä etten jaksa nyt vastata  niihin. Silti haluan teidän tietävän että kommenttinne ovat minulle tosi tärkeitä ja luen niistä jokaisen ajatuksella.

Tänään on todellakin ollut helpompi päivä. Eilen oli vastaavasti vaikeaa. Ilmakin oli sateinen ja harmaa, se vetää muutenkin matalan mielen sitten ihan pohjalle. Tänään paistoi aurinko ja se antaa taas vastaavasti valoisuutta mieleen. Mä oon tainnut olla jopa koko päivän itkemätättäkin. Se on saavutus! Tosin kyyneleet on kirvelleet silmien takana pariinkin otteeseen, mutta jotenkin siitä ahdistuksesta on päässyt tänään helpommin ohi eikä se ole muttunut itkuksi. Tänään on ollut sellainen epäuskoinen tunne että tapahtuiko tämä kaikki todellakin meille? Onko se totta että viikko sitten synnytin sen pienen enkelin ja tulin illalla kotiin tyhjän kohtuni kanssa? Aivan kuin se olisikin vain pahaa unta. Surullista että se ei ollut sitä :-(

Arkeen yritetään palata etenkin lasten takia. Heille haluaisi pitää arjen entisellään, koska tämä pieni enkelivauva on heille ehkä liian kaukainen käsite. Tänään pakattiinkin poikien pieni crossimopo auton perään ja ajettiin läheiselle ulkoilualueelle ajelemaan ja lopuksi paistettiin nuotiolla makkaraa. Oli tosi kivaa ja siellä oli helppo olla. Aurinko paistoi ja vaikka tuuli oli navakka ei se siihen nuotiopaikalle päässyt kovinkaan puhaltelemaan.
Tässä illalla pelatiin vielä Junior Aliasta koko perheellä. Se on etenkin tällaisille 6v lapsille ihan huippu peli. Ne niiden selitykset on niin mainioita :-) Muutama esimerkki; toinen tuplista heilutteli kämmentään edes takaisin ja naureskeli "se on joku näistä"... ja selitettävä sana oli peukalo :-) Ja jokaisen selityksen tämä samainen heppu aloitti naureskelemalla itsekseen suurimman osan selitysajastaan... Eskarissa on myös mennyt oppi perille kun vastausvuorollaan aina viittasi vaikka sanottiin että nyt ei tarvitse. Sitten kun halus vastata hoki ensin "minäpä tiiän, kerronko, tiiän tämän..." Ei lainkaan kiirettä vaikka hiekka tiimalasissa valuu koko ajan... On ne lapset hauskoja. Alias on myös meidän aikuisten suosituin seurapeli ystävien kesken. Ja sitä pelataan aina naiset vastaan miehet...

Huomenna lähdetään lähikaupunkiin poikien jääkiekkoturnaukseen. Siellä kaupungissa sijaitsee myös se pienokaisten muistolehto ja ajattelin että käydään siellä sitten koko perheellä pelien jälkeen. Nyt ajattelen asiaa hyvällä mielellä, saapa nähdä millaiseksi tunnelma muuttuu aamulla. Ja osaanko keskittyä lasten peliin kun mietin sitä "haudalla" käyntiä. Pelin jälkeen ajetaan suoraan mummolaan saunomaan. Toivottavasti muistolehdossa käynti ei saa päätä niin sekaisin etten jaksa olla mummolassa. Sen olen nimittäin huomannut että kaupassa käyntikin on välillä melkoinen ponnistus. Ei tee kyllä yhtään shoppailemaan mieli ja kaupassa tulee sellainen ahdistava tunne että haluaa äkkiä kotiin.

Mieltä helpotti kummasti kun jatkoin sairaslomaa vielä ensi viikon. Tällä hetkellä tuntuu että se riittää, saa nähdä loppuviikosta miltä tuntuu. Tarvittaessa haen sitä sitten lisää. Neuvolassa sovittiin että katsotaan viikko kerrallaan miltä tuntuu. Päätin ettei mun tartte näytellä mitään reipasta. Olen just niin surkea kuin minusta tuntuu ja sen mukaan pidän myös sairaslomat. Kyllä ne työt mua siellä odottaa. Toisaalta tietysti turhaan ei kannata pitkittää töihinkään paluuta. Se on varmasti sitä vaikeampaa mitä kauemmin sieltä on pois. Josko tämä kaksi viikkoa riittäisi pahimman surun ylipääsemiseen? On tosin päiviä jolloin tuntuu ettei se itku lopu koskaan. Tällaisia päiviä kuin tänään toivoisi kyllä lisää. Nämä antaa uskoa siihen että kyllä se elämä tästä vielä jatkuu ihan hyvänä.

Olisipa mahdollista siirtää ensi yönä kelloa heti kerralla kuukausi eteenpäin eikä vain tunti taaksepäin. Nyt toivoo että aika juoksisi nopeaan, suru helpottaisi, joulu lähestyisi ja ehkä toivo ja mahdollisuus uudesta raskaudestakin nostaisi päätään.